keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Hengellinen elämä verkossa -hanke ateistin silmin

Kuva:Alpo Syvänen



Kun minua pyydettiin esittelemään IRC-Galleriaa kirkon henkilöstölle
syksyllä 2008, en heti tiennyt, kuinka suhtautua: olimme pyrkineet pitämään
IRC-Gallerian uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumattomana. Pienen
pohdinnan jälkeen vastasin kuitenkin kutsuun myöntävästi, mutta en osannut
kuvitella, kuinka paljon se vaikuttaisi omaan elämääni seuraavien vuosien
aikana.

IRC-Galleria jäi osaltani taakse jo syksyllä 2009, mutta HEV-luentokeikat
jatkuivat. Kävin kertomassa sosiaalisen median perusteista nelisenkymmentä
kertaa ja tapasin paljon mielenkiintoisia, avoimia ja innostuneita ihmisiä.
Jo ensimmäisistä kerroista alkaen homma tuntui mielekkäältä: kerrankin joku
iso toimija lähtee mukaan kohtaamaan asiakkaitaan verkossa
kokonaisvaltaisesti, eikä homma jää muutaman ihmisen näpertelyksi. Tämä
käsitys on kestänyt näihin päiviin saakka - mahtavaa, että kerrankin jonkin
hankkeen lopputuloksenna tavat toimia oikeasti muuttuvat!

Luentoreissuista kaksi on jäänyt mieleeni pysyvästi. Syksyllä 2010 kävin
kertomassa somen mahdollisuuksista Viitasaarella pienelle, mutta
aktiiviselle joukolle. Viimeisenä minulle esitettiin aiheellinen kysymys tai
pikemminkin huoli siitä, miten tietotekniikan kanssa huonosti toimeen
tulevat ikääntyneet saadaan myös sosiaalisen median pariin. Vastasin jotakin
siihen suuntaan, että "monipuolistuvat viestintätavat ja kosketusnäyttöön
perustuvat käyttöliittymät tuovat kyllä myös ikääntyneet verkon pariin."

Neljän tunnin ajomatkalla etelään olin päättänyt tehdä asialle jotain itse,
ja tätä kirjoittaessa tuo ajatus on konkretisoitunut yhdeksän henkeä
työllistäväksi startup-yritykseksi nimeltä Pieni piiri.
Melkoisen seikkailun jälkeen meillä alkaa viimein olla kasassa kuvapuheluihin
perustuva, tabletissa pyörivä palvelu, jota aiemmin täysin tietotekniikkaan
perehtymätön, 84-vuotias mummini osaa itsenäisesti käyttää sujuvasti.
Toivon, että yrityksemme tarina on vasta alussa - se selviää tämän vuoden
aikana!

Vaikka kirkon kriisiviestintäseminaari joulukuussa 2010 ei ollutkaan
virallisesti osa HEV-hanketta, vajaan puolen tunnin puheenvuoroni siellä on
myös jäänyt mieleeni pysyvästi. Ajankohtaisen kakkosen homoillasta alkanut
joukkopako kirkosta herätti organisaation sisällä laajaa arvokeskustelua.
Oli kova paikka kertoa yleisön edessä, että olin itse eronnut kirkosta
viitisen vuotta sitten. Syynä siihen ei ollut erimielisyys arvoista, vaan
yksinkertaisesti se, että en usko - enkä ole ajatusteni kanssa yksin.
Mielestäni kirkon tulisi organisaationa pohtia vakavasti sitä, että mitä se
tarjoaa myös ei-uskoville. Nyky-yhteiskunnassa tarvitaan kipeästi instituutiota,
joka on myös todellisuudessa kaikille avoin sosioekonomisesta asemasta,
seksuaalisesta suuntautumisesta, ihonväristä, sukupuolesta tai mistä tahansa
muusta ominaisuudesta riippumatta. Kristinuskon perusarvot eivät ole
ateistinkaan mielestä vanhentuneita.

Sosiaalinen media ja Internet muuttavat tulevaisuudessa muotoaan
radikaalisti: kontekstiriippuvaisuus, henkilökohtaisuus ja eri tyyppiset
päätelaitteet toivottavasti lopettavat viimeistenkin jääräpäiden mielikuvat
erillisestä "virtuaalimaailmasta". Nyt teini-ikäinen sukupolvi kasvaa täysin
erilaisen verkon käyttäjäksi, kuin ensimmäiset nettinatiivit: 13-15-vuotiaat
ovat tällä hetkellä aktiivisimpia kuvapuheluun perustuvien palveluiden
käyttäjiä, koska vanhemmat eivät päästä heitä ulos! Kirjoitettuun puheeseen
tai tekstiin perustuvassa Internetissä esiin ovat nousseet ne, jotka ovat
kyenneet ilmaisemaan itseään näppäimistön välityksellä. Tulevaisuudessa
jokainen voi itse päättää, miten itse kommunikoi, ja se jos jokin,
tasa-arvoistaa maailmaa hurjasti.

Osallistuminen Hengellinen työ verkossa -hankkeeseen on ollut
mielenkiintoinen ja silmiä avaava kokemus. Koen, että kirkko on toiminut
sosiaalisessa mediassa lähes täyden kympin arvoisesti. Vieraileva
luennoitsija on saanut sen käsityksen, että tässä organisaatiossa
innovaatioihin kannustetaan ja tärkeämpää on itse asia, ei toimintatapa.
Ihmisten kohtaaminen digitaalisten apuvälineiden avulla ei ole koskaan ollut
helpompaa kuin nyt, ja kehitys on kuitenkin vasta alussa.

Suurkiitos kaikille - ottakaa yhteyttä, jos tarvitsette minua.

Matti Kari
Sosiaalisen median asiantuntija
Toimitusjohtaja, Pieni piiri Oy

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Hur ska kyrkans svenska ungdomsarbete på webben fungera?


Allt sedan jag började på den här tjänsten med ungdomsfrågor inom kyrkan har ungdomsarbete på webben varit aktuella. På hösten 2008 kom det önskemål från församlingarna att bekanta sig mer med det rikssvenska konceptet ”nätvandrare” och fundera hur man ska kunna möta unga på nätet. En arbetsgrupp bildades, vilken senare kom att bli stödgrupp för Andligt liv på webbens svenska arbete.

Ganska snabbt kom tanken att kyrkans ungdomsarbetare kunde delta i någon finlandssvensk chatt, men av olika orsaker (besluts- och funderingsprocesser tar länge i kyrkan) gick det ända till vårterminen 2012 innan någon konkret hände på den fronten. Bland annat var det viktigt att kartlägga var de finlandssvenska ungdomarna rör sig på nätet. Resultatet av den undersökningen visade att situationen inte på något sätt är enkel. Det finns egentligen inga riktig stora, populära entydigt finlandssvenska forum på nätet. Det här arbetet kom in i en tid då sociala medier exploderade, och de tidigare eventuellt största, berusad.org och Radio X3Ms webb Community drabbades av flykten till Facebook och andra (mer?) sociala nätverk.

Inför vårterminen 2012 mobiliserades ett samarbete mellan Kyrkostyrelsen och den finlandssvenska online stödtjänsten, Sluta Panta chatten. I ett nötskal går samarbetet ut på att kyrkans personal finns med som gästchatthandledare vid bestämda tillfällen på chatten. Vi på Kyrkostyrelsen, jag själv och Jessica Högnabba på Andligt liv på webben, sköter koordinering och utbildning, medan själva chattande i huvudsak sköts av församlingsanställda. För tillfället finns kyrkans gästhandledare med på tisdag kvällar kl. 19-22.

Tekniska möjligheter att starta upp en egen kyrkchatt finns också, men deltagande i en redan existerande chatt har flera fördelar. Det finns en ingrediens av uppsökande ungdomsarbete i att gå till en existerande chatt. Detta tänk går också i linje med en grundprincip inom projektet Andligt liv på webben, att gå ut där människorna finns. Eftersom webbarbete är i startgroparna är det också oklart hur mycket resurser församlingarna kan satsa på detta, vilket gör att gästspel är en bra lösning för tillfället.

Nackdelen med samarbetet är att man inte har inflytande över innehåll, tekniska lösningar och det visuella. T.ex. faktumet att alla chatt-texter arkiveras har vållat problem och diskussioner hur prästernas absoluta tystnadsplikt i det fallet ska kunna garanteras. Eftersom vi är kyrka har vi inte heller fått status som formell samarbetspart med Sluta Panta chatten. Detta är inte möjligt, och jag vet inte om det kommer att bli möjligt, eftersom huvudmannen bakom chatten, Finlands svenska skolungdomsförbund, uttryckligen är en partipolitiskt och religiöst obunden organisation. Praktiska problem för själva chattandet har detta dock inte medfört.

Det tog flera år från tanke till handling gällande chatten från vår sida. Man kan ändå fråga sig om vi ännu är redo för att jobba på nätet. Har man i församlingarna fört diskussioner om vad man lägger åt sidan för att kunna få tid för att jobba på nätet? Har man funderat på frågan att man nödvändigtvis inte möter sin egen församlings ungdomar på nätet, utan de kan vara precis vem som helst? Min uppfattning är att senaste årens radikala omställning i hur människor integrerar sitt vardagsliv i webbvärlden ännu inte fått sina former i församlingarna och kyrkan.

Och själv kan jag fundera, är Sluta Panta chatten rätt väg att gå? Borde vi ha satsat på något annat? Vad i så fall? Åtminstone det politiska ungdomsförbundet Svensk Ungdom (SU) anser att vi har satsat på rätt häst. Sluta Panta chatten fick SU:s Svenska dagen skuggmedalj för sitt arbete för utsatta ungdomar på svenska den 6.11.2012. I föränderliga tider är det väl försök och misstag-metoden som gäller.

Simon Lampenius
Branschsekreterare för ungdomsarbete
Kyrkans central för det svenska arbetet

torstai 21. helmikuuta 2013

Piispan viranhoitoa Facebookissa

Kuvat piispojen profiilikuvia facebookissa


Keskustelimme sähköisesti piispojen kanssa Facebookista. Julkiset sivut facebookissa piispoista ovat Matti Revolla, Björn VikströmilläTapio Luomalla ja  Seppo Häkkisellä . Käy tykkäämässä!

Hengellistä tukea ja inspirointia

Björn Vikströmin Facebookiin sai mukaan Hengellinen elämä verkossa -hankkeen työntekijät, Tapio Luoma ja Matti Repo houkuteltiin mukaan tuomiokapitulissa ja Seppo Häkkisen fanisivun perusti alunperin opiskelija, mutta nyt se on virallisesti piispan hallussa. Seppo Häkkinen perustelee Facebook-läsnäoloaan, että piispan virka on julkinen ja viran olemukseen kuuluu tuoda esille mielipiteitä ja linjata asioita. Piispan on jatkuvasti etsittävä, mikä olisi oikea tapa olla yhteydessä ihmisiin ja tuoda esille ajatuksiaan. Tätä on myös seurakuntakierroksilla on toivottu. Piispan puheenvuorot saavat facebookin kautta enemmän näkyvyyttä kuin pelkillä kotisivuilla julkaisu.

Matti Repo kertoo jokaisen piispantarkastuksen tai kirkkoherran virkaanasettamisen tuovan lisää seuraajia sivuilleen. Parhaimmillaan kommentointi jatkaa netin välityksellä sitä hengellistä tukemista ja inspirointia, mitä piispallisella kaitsennalla tavoitellaan. Björn Vikström kertoo, että Facebookin välityksellä tulevat sellaisetkin ihmiset keskustelemaan, jotka eivät livekohtaamisissa ole päässeet juttusille.

Julkisilla sivuilla eniten kommentteja saadaan ajankohtaisista asioista sekä sellaisissa, joissa julkisen ja yksityisen raja hieman raottuu. Piispakin on ihminen!

Nopeaa reagointia


Seppo Häkkinen linjaa, että johtajilta vaaditaan nykyisin nopeaa reagoimista  Facebookista riippumatta. Välineenä Facebook antaa mahdollisuuden reagoida siten kuin haluaa. Yhä enemmän piispa haluaa olla reaktiivisuuden sijasta proaktiivinen, johon juuri tämä väline sopii erinomaisesti.

Haasteita

Tämän ajan henki on se, että pitää pystyä olemaan vuorovaikutuksessa kaikenlaisten ihmisten kanssa ilman, että piispa jättäytyisi elitistiseen yksinäisyyteensä. Tapio Luoma jatkaa pohdintaansa, että missä kulkee tämän kehityksen raja? Mitä piispuus lopulta on ja millaista piispuutta/johtajuutta kirkossa lopulta toivotaan? Facebook on paljastanut sen, että edes kirkkomme sisällä ei vaikuta olevan selvää, mikä merkitys piispan viralla on ja ylipäätään tarvitaanko sitä. Facebookin kautta myös seurakunnan työntekijöiden ilmaisun ja ajatuksien kirjavuus tulee näkyväksi.

Matti Repo näkee, että sosiaalinen media voi kuitenkin taivuttaa ihmistä myös epäsosiaaliseksi; se saa kärjistämään kantoja, ilmaisemaan itseään terävästi sekä myös lukemaan toisten teksteistä terävämpiä kulmia kuin niissä on. Viestintä typistetään lyhyiksi lauseiksi, joiden vaikutuksena ei ole niinkään informoiduksi tuleminen, tietojen syveneminen ja asioiden monien puolien valottuminen, vaan tunteiden herääminen jonkin asian puolesta tai sitä vastaan. Sosiaalisuus muuttuu laumanmuodostumiseksi; nopeasti asiassa kuin asiassa katsotaan, kummalla puolella jotain jakolinjaa seisot, ”tykkäätkö” vai et.

Seppo Häkkinen miettii nettikeskusteluista myös sitä onko toinen edes lukenut, mitä toinen on sanonut tai onko meillä edes halua ymmärtää toinen toistamme.

Siinä onkin kirkon verkkotyöläisille haaste: miten lisäisimme verkossa toinen toisemme ymmärtämistä?

-Ulla Oinonen


P.s. Piispa Tapio Luoma on nyt myös Twitterissä!

maanantai 18. helmikuuta 2013

Etätyö- plussat ja miinukset




+  Työtä voi tehdä sängyssä, sohvalla, keittiössä, sohvalla tai junassa (Tekijällä tulee kuitenkin olla työhuone tai tila, jossa rauhallinen työnteko on mahdollista)           
+ Pienemmän lapsen voi viedä tarhaan samaan aikaan kun isompi lapsi menee kouluun (Työ joustaa arjen mukaan – esim. lapsiperheen aikataulut eivät ole niin kellotettuja, kuin muuten olisi)      
+ Hiuksia ei tarvitse kihartaa etätyöpäivää varten (Työmatkoihin tai -päivään valmistautumiseen kuluu vähemmän aikaa)
+ Osoittaa luottamusta työntekijää kohtaan à motivoi tekemään työn hyvin (Vaatii osaavan esimiehen: tulee varmistaa riittävä raportointi, kehityskeskustelut ja perehdytys.)
+ Etäkokoukset onnistuvat hyvin, kokoukset keskittyvät erityisen aiheen ympärille, työntekijä on helposti tavoitettavissa (s-posti ja fb), turhiin kokouksiin ei kulu aikaa
+ Etätyö onnistuu hyvin vähäisillä laitteilla: tarvitaan kannettava tietokone sim-kortilla ja tarvittavilla ohjelmilla, kuulokkeet ja mikki sekä puhelin ja s-posti.
+ Tärkeät tapaamiset ja kokoukset voi keskittää 1-2 päivälle, mikä tehostaa ajankäyttöä.
+ Työ ei jatkuvasti keskeydy siirtymien tai muiden syiden vuoksi (esim. äsken työhuoneeseen tuli sähkömies).
+ Työyhteisöön voi olla vuorovaikutuksessa sosiaalisen median kautta. Siellä voi käydä keskustelua ja kysyä neuvoa.

- Työlle pitää järjestää oma tila, kaikki pitää kuljettaa mukana
- Työpäivästä voi tulla pirstaleisempi ja venyneempi, omat ja työn rajat pitää tuntea
- Täytyy olla valmis reissaamaan jos työpaikka sijaitsee fyysisesti kaukana
- Toistaiseksi joutuu kohtaamaan ennakkoluuloja: ”etätyö ei ole oikeaa työtä
- Työyhteisön hiljainen tieto ei siirry kun kahvipöytäkeskustelut jäävät välistä
- Työntekijä voi joutua luopua osasta työyhteisön ja työpaikan eduista (ruokaetu, työterveyshuollon läheisyys, liikuntapalvelut, hartaushetket tms.)

-Minna Jaakkola

P.s. Kirjoittaja on tehnyt 80% etätyötä kirkon verkkohankkeissa. Työmatkaa on reilut 200km.  

perjantai 15. helmikuuta 2013

Some-osaaminen on viestijän ammatillinen elinehto


(kuva:Alpo Syvänen)


Aloin hakea töitä syksyllä 2009 kahden kotiäitivuoden jälkeen. Muutaman työhaastattelun jälkeen tärppäsi ja tulin valituksi Kirkkohallitukseen Kirkon tiedotuskeskukseen tiedottajaksi. Olen tehnyt viestintää työkseni noin 15 vuoden ajan, eli paikat joita hain, olivat vaativahkoja viestinnän ammattilaisen tehtäviä.

Eri yritysten ja yhteisöjen työhaastatteluissta jäi mieleen se, että sosiaalisen median osaamista eivät työnantajat tuolloin juurikaan kyselleet. Painopiste oli hyvin perinteisessä viestinnän osaamisessa. Ja aivan amatöörihän minäkin tuolloin olin some-asioissa; olin käyttänyt somea  ainoastaan yksityiselämässä – en koskaan missään työtehtävissä. Facebook oli tuttu, samoin verkkokeskustelut, ja jonkinlaista lapsiperheen elämää kuvaavaa blogakin pidin. Mutta käsitykseni siitä, mitä some voisi tarkoittaa työelämässä ja viestinnän ammattilaisen tehtävissä, oli olematon.

Aloitettuani työt Kirkon tiedotuskeskuksessa, huomasin olevani töissä yhteisössä, jossa somea todella käytetään työelämän arjessa. Osaaminen oli silloin aika lailla keskittynyt Hengellinen elämä verkossa -hankkeen työntekijöille, mutta varsin pian muun muassa Twitter jo tuli osaksi myös  tiedotuksen työprosesseja. Innostuin ihan valtavasti näistä uusista viestinnän ja tiedottamisen kanavista ja välineistä.

Tänään some on osa päivittäistä työntekoamme. Eri välineiden käyttäminen ja uusien palvelujen haltuunottaminen ovat arkipäivää.

Haastattelin viestinnän opiskelijoita, jotka olivat hakeneet kesätöihin Kirkon tiedotuskeskukseen. Ajatuskin siitä, että emme olisi kyselleet hakijoiden some-vamiuksia, tuntuu käsittämättömältä.  Viestinnän kenttä, ja siten myös viestinnän osaajien ammatillisen vaatimukset, ovat 3-4 vuodessa muuttunut hurjasti. Ja hyvä niin.

-Petra Honkaranta-Siivari


keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Miks me kirjoitetaan Oisko tulta -blogia?



1) Palsta kerännyt paljon kommentteja, joissa monissa iloitaan blogista:


"Ihana kirjotus!! Voi, miten kauniisti kirjotettu, melkein kyynelsilmässä tätä luin. Kiitos tästä blogista, Hyvää työtä, Jeesus myötä. Oon hirmuisen kiitollinen teistä kaikista kirjottajista! Oikein arjen henkireikiä. Kaikkea hyvää ja rutkasti iloa teille ja sydämiii! Terkuin Anna"

”Itsehän olen ateisti (tai no agnostikko, jos tarkkoja ollaan) ja seurailen palstaa mielelläni. Entinen seurakuntanuori, isonen ja kerhonohjaaja. (…) Eipä tässä nyt oikeastaan mitään päätä eikä häntää ollut. Halusin kai sanoa, että uskonnotonkin saa tästä palstasta toisinaan hyvin paljon irti.”

"Olen tykästynyt erityisesti Lily-palvelussa olevaan blogiin. Kirkko palvelee! Raikasta pohdiskelua uskosta ja kaikesta."’

"Ihan loistava tämä teidän bloginne! Olen niin iloinen ja ylpeä siitä, että kirkossa on työntekijöitä, jotka tekevät hommiaan tällaisella otteella! Jatkakaa vain. :) Oikein hyvää ja siunattua adventtia - ja voimia! ♥

”Ihme oli että ikinä valmistuin, ihme on jos löydän pidempiaikaisen, mielekkään työpaikan, ihme on jos saan rahat riittämään seuraavaan tilipäivään, ihme on jos olisi päivä kun en hermostuisi, ihme olisi jos osaisin lopettaa tämän sittekku elämän ja oppisin nauttimaan hetkestä. Ihme on että koukutuin tähän blogiin ja nautin jokaisesta postauksesta, imen tekstiä itseeni ja maiskutan sitä joka solullani. Olen matkalla oikeaan suuntaan, pitkästä aikaa, se on ihme.”

”Kiitos tästä blogista! Olen kyllä kiitollinen monesta asiasta, mutta nyt tänne haluan sanoa tän - ja tää palaute on kaikille tän blogin kirjoittajille! - että kiitos kun kirjoitatte aitoja tekstejä. Uskallatte sanoa asioita niiden oikeilla nimillä, joista kirkossa usein puhutaan kiertoilmaisuin ja korulausein. Tää blogi on myös yksi tapa hoitaa omaa suhdetta Jumalaan. Monesti löydän täältä jonkun ajatuksen, joka kirvoittaa toisen ajatuksen ja kolmannen ja lopulta huomaan rukoilevani jonkun asian puolesta. Ja tän blogin tekstit puhuttelee lähes joka kerta, kirkossa kuulemani saarnat vain ehkä joka neljäs kerta. Joten kiitos.”

"Ajattelin vain kertoa, että tämän palstan pitäminen on ehkä parasta, mitä kirkolle on koskaan sattunut! Sydämestäni toivoisin, että kirjoittajien kaltaiset älykkäät, ihmisläheiset ja hyvää tekevät kirkon jäsenet pääsisivät laajemminkin esille, niiden raamatulla päähän lyövien änkyröiden sijaan. Ehkä silloin minunkaan ei olisi aikoinaan ollut niin helppo tehdä eroamispäätöstä. :)"

"Ja sanottakoon vielä - mikäli kirkkopiireissä olisi aikanaan ollut tällaista ymmärtäväisyyttä ja empatiaa kaiken sen syntipaasauksen ja tuomitsevuuden sijaan, ei tämä ex-seurakuntanuori ehkä olisi lähtenyt vetämään sieltä aivan niin tukka putkella. Tätä nykyä olen sataprosenttinen ateisti enkä kirkkoon kaipaa, mutta kyllä silti ilahduttaa tietää, että sieltä löytyy tällaisiakin ihmisiä. Kiitos siis siitä!"



2) Kirjoitukset herättävät keskustelua ja pohdintoja eri aiheista:


”Mielenkiintoinen kirjoitus, kiitos siitä! Uskonnottomana minua on aina hämmentänyt juuri tämä, että "Jumala kunnioittaa ihmisen päätöstä olla kuuntelematta Jumalan kutsua, joten ihminen voi valita kadotuksen, vaikka Jumala haluaisi kaikkien pelastuvan." Itse koen, etten todellakaan ole saanut mitään kutsua Jumalalta. Monesti kuulen puhuttavan "uskon lahjasta" - mikseivät kaikki saa tätä? Minulle uskonnottomuus ei ole päätös, en kerta kaikkiaan vain pysty uskoa Jumalaan.
Nojoo, poikkesin jo aiheesta, mutta kuitenkin hyvä ja mielenkiintoinen kirjoitus! :) Mukavaa joulun odotusta!


”Monien muiden ortodoksien tavoin en oikein tykkää puhua "uskoon tulosta" tai edes "uskossa olosta" - näen, että se tosiaan edellyttäisi jonkinlaista stabiilia tilaa, jota en ainakaan omalla kohdallani näe mahdolliseksi, kun kyseessä on rajattoman mysteerin ja rajallisella ymmärryksellä varustetun pienen ihmisolennon yhtälöstä. Luin joskus jostain papista, joka uskossa olosta kysyttäessä vastasi, että "en tohdi sanoa olevani uskossa, mutta joinakin päivinä usko on minussa". Minusta tuossa tiivistyy jotain olennaista siitäkin, miten itse tätä elämääni elää rehjustan ja yritän päivä päivältä oppia ja kasvaa lisää.”


”En itse ole edes kirkon työntekijä, mutta jurppii niin maan perin pohjin nämä "Me halutaan sit hei perinteiset kirkkohäät ilman mitään jeesusjuttuja" -parit. Ettehän te nyt mäkkiinkään mene ja pyydä että "mut ei sit mitään mäkkiruokaa"! Lähinnä tarkoitan kai sanoa, että arvostan jokaista pappia, joka jaksaa kohdata nämä parit kunnioittavasti ja ystävällisesti.”

”Suosittelen kyllä kaikille parisuhdeterapiaa, pelasti omankin liittoni muutama vuosi sitten. Ja kirkkohan tarjoaa sen myös ilmaiseksi siis todella hyvää palvelua kirkolta :)”


3)Blogissa jaetaan myös oman elämän hätää, jaetaan vaikeita asioita ja jätetään rukouspyyntöjä:


”Sama huuto on täälläkin. Kun tilanne kotona käy ylivoimaisen vaikeaksi.. Auta, pelasta. Anna voimia.”


”Näistä asioista ei ole koskaan liikaa keskustelua. Omassa elämässäni olen nähnyt vakavasti persoonallisuus / luonnehäiriöisiä ihmisiä. Vaikka minulla on tietotaitoa on silti todella vaikea käsittää sairaan ihmisen mielenmaailmaa "normaali psyykkeellä" varustettuna ihmisenä. Omalla kohdallani toipuminen "ankeuttajista" on hidasta, aaltomaista ja raskasta. Kaikesta jää jälki. Sielu kantaa ikuisia arpia. Voimia kaikille saman tunteen jakaville. ♥”


”Tuntuu väärältä rukoilla tätä omaa toivetta. Tiedän, että maailmassa on miljoonia pahempiakin ongelmia. Eikä niitä tarvitse lähteä etsimään edes "maailmasta" vaan onhan niitä ihan itselläkin. Mutta tämä toive on kaikista kipein ja niin valtavan raskas kantaa, että olen työntänyt varpaani kirkon ovesta sisään ja aion tulla jäädäkseni. Onhan ne varpaat siellä kyllä aina olleet. Mutta eivät niin kovin fyysisesti. Rukouspyyntöni koskee vauvaa. Sylistä puuttuva nukkaposki. 4v poika meillä jo on, mutta se pieni niin kovin toivottu ja valmiiksi rakastettu vauva. Sunnuntaina tulee kaksi vuotta siitä, kun annoimme vihdoin vauvalle mahdollisuuden tulla. Siitä lähtien olemme viettäneet aikamme lapsettomuushoidoissa. Kohdunkaulansyöpä vei oman aikansa. Tämä tuntuu ihan pöhlöltä.. En tiedä. Mutta jos äänekkäämpi rukous menisi varmemmin perille..?”

4) Jos et usko, katso itse Lilystä

-Minna Jaakkola

perjantai 1. helmikuuta 2013

Kampin kappelin hiirilasten muuttopäivä -video

Matka alkaa. Pastori Nanna Helaakoski saatteli Kampin kappelin hiiret luontoon. Kuva täältä.



Sain puhelinsoiton Kirkon tiedostuksen tv-toimittaja Päivikki Koskiselta. Pääsetkö nyt heti kuvaamaan, kun Kampin kappelin hiiret vapautetaan luontoon? Pakkasin kiireesti mukaan kameran, mikrofonin, nauhurin ja jalustan. Paikallisjunassa pohdin, että tämä video kannattaa rakentaa kronologiseen järjestykseen, näyttää, miten kaikki tapahtui. Video tulisi saamaan huomiota, sillä kappelin hiiret olivat moneen kertaan ylittäneet Helsingin Sanomien uutiskynnyksen.
Videot ovat löytäneet paikkansa sanomalehtien verkkosivuilla. Aina kun ideoin videoteemoja Kirkko&kaupunkiin ja Kotimaa24:n, pohdin, kannattaako tästä aiheesta tehdä video? Riittävätkö teksti ja valokuva kertomaan asiasta tarpeeksi? Mitä lisäarvoa video tuo aiheelle? Ajankohtaisvideon vahvuutena on havainnollistaa asioita ja olla mukana tilanteessa.  Elämysvideoista, hartausvideoista sekä uutis- ja ajankohtaisvideoista kannattaa tehdä tunteita herättäviä, visuaalisia ja toiminnallisia.
Odotellessani muita Kampin kappelilla, otin hiirilapsista lähikuvaa.  Tuntui pahalta herättää sikeästi nukkuvat poikaset, mutta päähenkilöistä piti saada hyvää kuvaa.

Päivikin ja Kampin kappelin papin Nanna Helaakosken saapuessa paikalle, kävimme pikaisen keskustelun videon käsikirjoituksesta.  Haastattelin Nannaa muutamalla kysymyksellä hiirten vapauttamisesta, mutta kappelin eteisessä olevat asiakkaat kiinnostuivat hiiristä niin, että päätin kuvata tilanteen. Nanna vastasi ihmisten kysymyksiin ja kertoi vapauttavansa hiirenpoikaset Seurasaareen. Hiirivideossa ei käytetty loppujen lopuksi yhtäkään haastattelua.
Seurasin Nannaa kameralla, kun hän kantoi hiirilaatikon autoon. Yritin olla mukana joka tilanteessa ja kuvata paljon materiaalia eri kuvakulmista. Päivikki keksi, että laitetaan hiiret turvavöihin. Inhimillistämällä hiiret, videoon saatiin lisää koskettavuutta. Dramatisoin lähdön tunnelman kuvaamalla kappelia auton sivupeilistä.

Verkkovideoita tehdään lyhytjännitteisille silmäilijöille. Asiat pitää kertoa napakasti ja videon pitää olla teknisesti laadukas. Löysiä kohtia ei kannata videoon jättää, sillä katsoja klikkaa videon nopeasti kiinni. Tätä hiirivideota tehtiin kiireessä, sillä aurinko oli laskemassa. Kiireen keskellä kuvaajan kannattaa miettiä kuvakulmat huolella ja kuvata tilanteita muutamasta eri kuvakoosta.
Seurasaaressa makasin lumihangessa. Nannaa oli evästetty antamaan hiirulaisille elämänohjeita. Nanna puhui hiirille koskettavasti: ”Muistakaa, vaikka te olette pieniä, te voitte olla viisaampia kuin leijonat.” Hiiret hyppivät pois laatikosta, yksi hyppäsi melkein päälleni, mutta pidin kameran paikoillaan, sillä tätä tilannetta ei sovi sössiä. Edit-pöydässä hiiritarina sai muotonsa. Siirsin valmiin videon Youtubeen ja lähetin linkin uutistoimitukseen.

Seuraavana aamuna video julkaistiin Kotimaa24:n sivuilla. Uutinen noteerattiin Iltalehdessä. Kampin kappelin hiirilasten muuttopäivä-video alkoi elää omaa elämänsä sosiaalisessa mediassa. Mielenkiintoinen video klikataan auki ja hyvin tehty video katsotaan loppuun. Parhaat videot jaetaan sosiaalisessa mediassa. Tykkäysnapilla on paljon valtaa. 


-Katri Saarela


Kampin kappelin hiirilasten muuttopäivä





tiistai 29. tammikuuta 2013

Valtakunnallista paikallisesti

Tampere on hieno kaupunki. Meillä on täällä vaikka mitä mukavaa: Popeda, Simo Frangen, Näsinneula, Särkänniemi ja kaksi jääkiekkojoukkuetta. Tappara ja joku toinen. Näiden lisäksi Tampereella on 11 paikallisseurakuntaa, jotka muodostavat Tampereen seurakuntayhtymän. Tamperelaisessa seurakuntaelämässä on kovasti pyritty etsimään uutta suuntaa eli käydä rohkeasti dialogiin tamperelaisten kanssa ja avustaa heitä keskustelemaan keskenään seurakunnan sisältöjen parissa. Vuosi vuodelta on tullut selvemmäksi, että tämän dialogisen työotteen ja jäsenlähtöisen toimintatavan merkittävä (tai jätetään väheksyntä tässä seurassa väliin), siis merkittävin toimintaympäristö on verkko.

Vaikka meillä tehdään paljon uutta ja hyvää, on myös selvää, että kun yhdistetään hämäläinen hitaus ja kirkon verkkaisuus, eivät asiat pääse tapahtumaan liian nopeasti. Mutta viimeinkin: yhteinen kirkkoneuvosto päätti aloittaa verkkotyön käytännön organisoinnin Tampereella perustamalla työryhmän. Työryhmän perustaminen nyt ehkä ei ole kaikista radikaalein kirkollinen lähestymistapa, mutta tässä kohdassa hyvä alku. Työryhmä koottiin ennen kaikkea innostuneista työntekijöistä.

Verkkotyö on kirkolle suuri haaste oikeastaan joka kantilta. Sama nuotti ei toimi tuomiokirkon saarnatuolissa ja verkossa. Pitää opetella paljon uutta ja ennen kaikkea nöyrtyä tunnustamaan olevansa samalle tasolla kanssaverkossaolijoiden vierellä. Tätäkin haastavampi kohta verkkotyössä on oikeastaan organisointi. Verkko ei tunne seurakuntarajoja, työalarajoja, ammattinimikkeitä, toimenkuvia eikä mitään muitakaan kivoja juttuja, joiden avulla seurakunnassa määritetään ihan liian paljon. Suomi24:ssa tai Aamulehden uutiskommenteissa ei tuomiorovastia tai piispaa kumarreta. Siinä missä verkkotyö ei tunne rajoja, toinen seurakuntaelämän todellisuus tuntee. Määrärahat, säästötoimet ja resurssit jakautuvat paikallisesti. Ja niukkuutta jaetaan näinä vuosina.

Tampereella halutaan olla mukana verkkotyössä sekä valtakunnan tasolla että paikallisesti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikki mikä kannattaa suunnata valtakunnanlaajuiseen verkkotyöhön, myös suunnataan sinne. Antaessaan saa ja saadessaan antaa. Mutta paikallista näkökulmaa ei hylätä, sellaiset verkkoyhteisöllisyyden muodot, joissa on paikallinen aspekti mukana, otetaan pikaisesti haltuun. Nykymaailmassa jokaisella on monta yhteisöä, johon kuulua, jotkut ovat lyhytkestoisia ja toiset pidempiä. Toisissa merkitsee paikallisuus ja toisissa ei. Samoin on myös meidän hengellisessä elämässämme verkossa ja Tampereella. Ja niihin kaikkiin olemme suuntaamassa. Valtakunnassa ja Tampereella.


-Jussi Laine
Kärkihankekoordinaattori
Tampereen seurakunnat


tiistai 22. tammikuuta 2013

Työssä lasten todellisuudessa

Kirkon työntekijöitä toimii eri tavoin sosiaalisessa mediassa. Lastenkirkko on kaikkien seurakuntien käytössä oleva yhteinen kasvatuksen verkkopalvelu. Siellä työskentelee lastenohjaajia, perhetyöntekijöitä, kasvatuksen pappeja ja varhaisnuorisotyöntekijöitä virtuaalitilaisuuksissa. Mitä on työskennellä virtuaalitilaisuudessa? 


Kaikki alkaa minusta ja avattarestani.

Samalla tavalla kuin työpäivän aluksi valitsen vaatteet vaatekaapista ja harjaan hiukset, valitsen avattarelleni vaatteet ja kampauksen. Sain ensimmäistä virtuaalitilaisuutani varten it-tuesta kuuloke-mikrofoni-setin. Testaisin sitä ennen tätä ensimmäistä lähetystä soittamalla ihan normaalin hangout-puhelun naapurihuoneessa työskentelevälle työkaverilleni. Kaikki vaikuttaisi pelittävän hyvin. 



Tämä työ vaatii yhtä paljon kuin mikä tahansa muu työ. Suunnittelu-, toteuttamis- ja kehittämisaikaa yhteen tilaisuuteen tarvitaan viikossa tunnista kolmeen.

Lähetykseni alkaa kahden tunnin päästä. Olen jo tehnyt Lastenkirkkoon virtuaalityökalulla valmiiksi pohjan tilaisuudelle. Käytän valmisteluaikaa valitsemalla musiikit, tekstit ja leikit. Rakennan rungon tilaisuudelleni ja lisään työkaluun valitsemani kuvat ja muut materiaalit valmiiksi. Tarkistan mitä virtuaalisessa huoneessa on ja lisään sinne pari esinettä, joita tänään tarvitsen. Testaan varmuudeksi vielä valitun karaokevideon. Näyttää hyvältä. Jännitys alkaa nousta. 




Virtuaalitilaisuus voi olla hartaus, puuhakerho, satuvartti... Kaikki on mahdollista, kun lähtee liikkeelle siitä mitä mukana olevat lapset haluavat. Puoleen tuntiin mahtuu paljon.

Käyn kahvilla ja vessassa. Juttelen hetken työkaverini kanssa seuraavan päivän kerhokerrasta. Palaan koneen ääreen ja vastaan muutamaan sähköpostiin. Kymmentä minuuttia ennen virtuaalitilaisuutta avaan virtuaalitilaisuuden sille varatussa huoneessa. Muutama lapsi ilmestyy heti paikalle. Moikkaan heitä ja kerron, että tilaisuus alkaa ihan kohta. 
Aloitamme tutustumiselle ja keskustelulla päivän tapahtumista. Ensimmäiseksi leikiksi olen valinnut Minkä värinen on..? -leikin, jossa hyödynnämme huoneessa olevia huonekaluja ja mattoja. Leikkiä oli toivottu palautepostissa. Ja siitä virtuaalinen leikkihetki lähtee käyntiin. 





Kerhotoiminnasta tutut asiat toimivat myös virtuaalitiloissa. Yhteiset aloitukset ja päätökset ovat tärkeitä. Lapsen kohtaaminen juuri hänen itsenään; hänen toiveineen, ajatuksineen ja pelkoineen on tärkeää.

Puolentunnin päästä on yhdessä laulettu ja leikitty, on aika hiljentyä kynttilän äärelle. Hartauden aihe on edellisellä kerralla lasten kanssa keskusteluista noussut. Avaan avoimen chatin lapsille. Juttelemme yhdessä ikävästä. Yhdellä on ikävä isää, joka on ulkomailla töissä. Toisella on ikävä Miiru-kissaa, joka on haudattu metsän reunaan. Kolmannella ei ole ikävä. Jokainen kertoo omin sanoin ikävästä. Minäkin kerron ikävästäni ja pohdimme mikä sitä ikävää helpottaisi. Yhteiseksi rukoukseksi olin valinnut lapsille jo aiemmista kerroista tutun lyhyen tekstin ja sen seuraksi Lasten virrestä tutun laulun. 

Kyse ei ole yhdestä kerrasta vaan jatkuvasta lapsen maailmassa mukanaolosta.

Leikkihetken päätteeksi juttelemme seuraavasta kerrasta ja mitä toiveita lapsilla on. Kiitän kaikkia osallistujia nimeltä, muistutan sunnuntain verkkovaeltajan taukopaikasta ja toivotan hyvää viikon jatkoa. Suljen lähetyksen, kirjoitan fb-ryhmään lyhyen palautteen kerrasta ja suljen tietokoneen. Ensi viikon tilaisuus alkaa jo löytää hahmoa päässäni. 



Teksti: Ida-Maria Pankka
Kuvat: Katri Saarela, Ida-Maria Pankka, Lastenkirkko

perjantai 18. tammikuuta 2013

Perheneuvojana netissä




Yhteiskunta muuttuu, tieto lisääntyy, laitteet kehittyvät ja menetelmät monipuolistuvat. Mutta yksi pysyy. Sitä kaivataan ja siitä haaveillaan. Se vetää puoleensa vastaansanomattomalla voimallaan. Sen puolesta ollaan valmiita taistelemaan, vaikka verissä päin. Aina ja kaikkina aikoina se on yhtä ihanaa, yhtä juovuttavaa – ja yhtä vaikeaa. Rakkaus.

Rakkaus on uskomme ydinsanoma. Sen maallisen ja välillä raadollisenkin muodon, parisuhderakkauden puolesta on kirkon perheneuvonta työskennellyt jo pian 70 vuotta. Uusimpana työmuotona on city.fi:n nettisivuilla ilmestyvä Suhdeklinikka-blogisarja, jossa kirkon perheneuvojat vastaavat lukijoiden lähettämiin kysymyksiin.

Cityn lukijakunta koostuu nuorista aikuisista. Eli juuri heistä, joilla parisuhdekysymykset hehkuvat kuumimmillaan. Etsitään: ”Pitäisikö valita järkevämmin? Seuraanko sydäntäni?”, rakastutaan: ”Silloin kun saan pitää hänet edes hetken itselläni, tunnen olevani maailman kaunein, ihanin ja täydellisin nainen”, petetään: ”Sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli toinen mies”, erotaan: ” Tekee vaikeaa myöntää itselleen, että kaikki on ohi ja jatkaa elämää eteenpäin”, mietitään vanhemmuutta: ”Pian alkaisi lasten hankinta olla ajankohtaista, mutta en voisi kuvitellakaan hankkivani lasta tähän tilanteeseen”, kärsitään: ”Kuinka toimia parisuhteessa, jossa huorittelu on arkipäivää ja väkivaltaa esiintyy välillä?”, rakastutaan uudestaan: ”Emme pystyneet olemaan erossa toisistamme, kaikki muu elämämme kärsi, koska olimme niin lumoutuneita toisistamme ” jne. (Lainaukset suoraan Suhdeklinikan kysymyksistä.) Kysymykset ovat juuri samoja, joiden parissa kirkon perheneuvojat ovat työskennelleet vuosikymmeniä ja työskentelevät yhä, joka päivä.

Niinpä Suhdeklinikkaan lähetettyjen kysymysten äärellä oleminen on tuntunut luontevalta osalta omaa työtä. Niin kuin kaikessa verkkokeskustelussa, haasteena on aineiston rajallisuus. Annetuilla tiedoilla tai tiedonmurusilla täytyy pärjätä. Vastakysymyksiä voi toki tehdä, mutta ne eivät tuo lisätietoa vastaajalle, vaan toimivat uusien näkökulmien avaajina kysyjälle. Toisaalta aineiston rajallisuudella on hyvätkin puolensa. Vastaanotolla saan informaatiota uudelta asiakkaalta tai pariskunnalta niin paljon, että aivot saavat toimia täysteholla erotellessaan sieltä oleellisimmat ja tärkeimmät johtolangat. Tässä saan rauhassa olla kirjoitetun kysymyksen äärellä. Mitä minulle tiedoksi annetaan, sen pohjalta vastaan.

Perheneuvojana olen ennen kaikkea kuuntelija. Toki asiakkaat myös kaipaavat näkemyksiäni ja koko työskentely perustuu dialogisuuteen, mutta monesti ihmisillä on perheneuvontaan tullessaan suuri puhumisen ja kuulluksi tulemisen tarve. Suhdeklinikassa perheneuvojan rooli on toisenlainen. Siellä tehtävänäni on nimenomaan puhua, vastata siihen, mitä minulta kysytään. Ammatillisesti onkin ollut antoisaa jakaa omia ajatuksiani kysyjän tilanteesta kerrankin ihan rauhassa. Siinä minulla on mahdollisuus hyödyntää koulutustani ja työkokemustani kertomalla mieleen tulevista teorioista ja pohtia asiaa mahdollisesti useammaltakin eri näkökannalta. Ja antaa joskus jopa neuvoja, jos joitain hyvältä tuntuvia sellaisia mieleen sattuu nousemaan.

Omasta kokemuksestani käsin perheneuvonnan tekeminen verkossa siis laajentaa ja täydentää työnkuvaa mielekkäällä tavalla. Ja mikä tietysti olennaisinta: näin voimme antaa asiantuntemuksemme niiden avuksi, jotka sitä kaipaavat ja siitä hyötyvät. Hyvin matalalla kynnyksellä ja tähän aikaan sopivalla ja toimivalla tavalla.

-Paula Ruotsalainen



tiistai 15. tammikuuta 2013

Kirjain kirjaimelta – Chat verkkoauttamisen muotona




                     
Ruudulle tulee ilmoitus uudesta chatista, jossa lukee:
Asiakas:  Mikään ei onnistu.
KirkkoSisko:  Ohhoh, kuulostat pettyneeltä. Haluatko kertoa mikä ei onnistu?
Asiakas: Ei mikään. En saa ikinä keltään kehuja ja kaikki menee pieleen. Leivoin kakun ja sekin jäi raa'aksi vaikka olen edes leipomisessa luullut olevani jotenkin hyvä. Roskiin meni.
KirkkoSisko:  Harmitti varmaan, kun iso työ meni hukkaan. Tuliko siitä kakusta jotenkin onnistumisen mittari sinulle?  Kun kirjoitat, että et saa keltään kehuja, niin kuka sinulle tulee mieleen, keneltä niitä erityisesti kaipaisit?
Asiakas: No mun sisko. Olen auttanut heitä talonrakennuksessa mutta koko ajan teen kaiken väärin. Ei niitä lautoja sinne. Mitä sä siinä tiellä seisot.  Koettaisit nyt olla nopeempi.
KirkkoSisko:   Olet halunnut auttaa ja sitten tuntuu, että  se ei kelpaakaan. En ihmettele, että olet pahoilla mielin. Haluatko kertoa lisää?


Tämä ei ole oikea käyty chatkeskustelu, koska ne ovat luottamuksellisia. Mutta tämä hyvin voisi olla.  Kun luet keskustelua, mietit ehkä kumpaan samastut, asiakkaaseen vai kirkon työntekijään. Voi olla, että mietit myös, miten olisit itse kirjoittanut. Mitä itse tekisit toisin? Tämä juuri onkin chatin – ja oikeastaan kaikkien dialogien - suola.  Jokainen keskustelu on ainutkertainen, ja kummastakin osapuolesta riippuu, mihin suuntaan keskustelu kääntyy. Toimimme tietysti ammattitaitomme opastamana ja sielunhoidon periaatteisiin sitoutuen, mutta siitä huolimatta keskustelut ovat hyvin persoonallisia. Jos sama asiakas jonain päivänä kirjoittaisi saman alun toiselle työntekijälle, siitä sukeutuisi aivan toisenlaiset teemat esiin.

Kirkon suora kahdenkeskinen chat aloitti toimintansa 17.11.2011 kun ev.lut kirkko avasi yhteisöpalvelu Facebookissa sivuston 'Kirkko Suomessa'. Työntekijän näkökulmasta olen kuullut pelkästään positiivisia kommentteja. Aiheet voivat olla rankkoja mutta keskustelut on koettu mielekkäiksi, oikeasti auttaviksi, oikeaksi sielunhoitotyöksi ja joku totesikin koulutuspäivässämme, että myös chatissa lähimmäisenrakkaus todentuu. Ihmisten peruskysymykset ovat halki aikojen, kulttuurien ja medioiden samat: tulla kuulluksi, hyväksytyksi, ymmärretyksi. Saada vastakaikua, elävän ihmisen yhteyttä, ja joskus yhteyttä myös elämän Luojaan. Rukouspyyntöjä tulee aika usein. Kun itse usein keskustelun päätteeksi kysyn saanko toivottaa sinulle siunausta, ei kukaan ole toistaiseksi kieltäytynyt.

Olemme myös tehneet asiakaskyselyä muutaman kuukauden ajalta. Siellä olemme saaneet palautetta, jonka mukaan chat on tarpeellinen ja merkittävä palvelu.  Lähes ainoa, mutta usein kuultu moite on, että chat ei ole ’koskaan’ auki.  Monet toivoisivat chatin olevan auki aamusta iltaan arkisin ja viikonloppuisin. Tämä on luonnollisesti työntekijäresursseista riippuvaista. Tarvitsisimme  lisää työntekijöitä, jotka voivat osan työajastaan käyttää nimenomaan ilta- ja viikonloppupäivystykseen. Myös jouluna ja muina juhlapyhinä chatin on tärkeää olla palvelemassa.

Asiakkailta saa välitöntä palautetta myös kunkin keskustelun lopuksi.  ”En ole aikaisemmin voinut puhua tästä kellekään”.  ”Tuntui huojentavalta kun tässä keskustelussa tajusin asian eri näkökulmasta, yksin kun mielessään pyörittelee asiaa, ei näe kuin yhden vaihtoehdon”  ”Tämä pelasti päiväni” – tämmöiset vilpittömät kiitokset kertovat työn merkityksellisyyden ohella siitä, miten valmiita ihmiset ovat myös ottamaan apua vastaan ja miten pienikin interventio ja jakamisen hetki voi saada paljon hyvää aikaan. Toisaalta kääntöpuolena on se, miten suuri on pettymys kun chat ei olekaan auki kun tarvitsisi jakamisen paikkaa.

Olen ylpeäkin siitä, että kirkkomme otti tämän, ehkä riskiaskelen. Tämä on askel kohti välittävämpää, diakonian ja dialogian läpileikkaamaa kirkkoa. Chat riisuu ihmisestä kaiken keskustelun kannalta epäoleellisen. Emme tiedä hänen ikäänsä, ammattiaan, varallisuuttaan, menestymistään, vain kirjoitetun sanan ja se riittää.  Chatissa kohtaamme ihmisen todellakin aivan sellaisena kuin hän on, emme sellaisena kuin hänen pitäisi olla tai oletamme hänen olevan.

Chat on yksi mahdollisuus jakaa elämän lahjoja:  siinäkin saamme mahdollisuuden pirskottaa elämän vettä eteenpäin lähimmäisillemme. Uskon myös, että chatissa olevat ihmiset eivät välttämättä hakeutuisi kasvokkain seurakunnan työntekijän luokse – paitsi ehkä, jos chatin kautta rohkaistuvatkin siihen!


Jos joku innostuu harkitsemaan chatpäivystäjäksi ryhtymistä, minuun voi ottaa yhteyttä.

Meiju Riihelä
diakoni, chatin koordinaattori
sähköposti  meiju.riihela[at] evl.fi

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Blogg-år på Kyrkans central för det svenska arbetet



Med 2012 över är det dags att vi tar en liten paus och ser tillbaka på ett aktivt och spännande blogg-år på Kyrkans central för det svenska arbetet. Tillsammans har vi skapat en ny kanal och nya kontakter. Här är några data:

  • Den 27 augusti 2012 öppnade vi en blogg som vi kallade Nyckelnbloggen
  • Fram till årets slut har vi gjort 118 postningar och fått 99 kommentarer. 
  • Den 20 december har den fått 8505 besök, varav 3183 är unika besökare. 
  • I december skapade vi en facebook-sida som på en månad fått 159 gilla. 

Bakom siffrorna har det också hänt mycket på vår arbetsplats. Under året har vi lärt oss mycket om sociala medier och sett hur some kan vara en del av arbetet. Många är vi som har blivit mer aktiva och medvetna. Bloggen har lärt oss mycket hur vi ska skriva och vad som når fram till läsarna. Kommentarer från läsarna har varit viktig feedback.

Bloggen har visat hur engagerade vi är för vårt jobb. Till det hör att vi också vill bli bättre. En kurs har vi hållit redan och en ny är planerad för våren. Vi vill skriva intressantare och mer dagsaktuellt. Vi tror att det och bra marknadsföring kan höja besökarantalet ytterligare.

Nyckelnbloggen skapades för att stöda vår tidskrift Nyckeln. Under perioden har det bara utkommit ett nummer så vi vet ännu inte hur det fungerar. Det är det vi får utvärdera under nästa år. Ett år som vi hoppas blir lika roligt på bloggen som det här.

Pia Kummel-Myrskog