Akrobatiaa vai arkiaskaretta
Polttaa ja kiehuu, tuntuu mahassa ja pyörryttää- ei mikään sairaskohtaus, vaan se kun ensi kerran postasin keskustelupalstalle ihan oman kirjoituksen. Odottamista ja odottamista, mitenkähän siihen reagoidaan. Käyn tarkistamassa vielä ennen nukkumaan menoa, aah siihen oli tullut vastaus ja ihan mukava. Kyllä tämä tästä. Tuo kaikki tapahtui marraskuussa 2008.
Nyt tuo some tuntuu ihan mukavalta eikä mitenkään ihmeelliseltä eikä jännittävältä vaan ihan työltähän se tuntuu. Samalta kuin keskustelu seurakuntalaisen kanssa tavattuamme sattumalta kaupan kassajonossa; keskustelua, ajatusten vaihtoa ja elämän jakamista.
Silti aina välillä jännitän, ymmärretäänkö minut oikein, osaanko sanoa todella sitä mitä tarkoitin. Eli ihan sitä samaa, mitä tapahtuu saarnatuolissa. Ei minua ihan ymmärretty kuten olin ajatellut, mutta ei se mitään, pääasia, että synnytin puheellani ajatuksia.
”Ei, ei nyt en voi olla kanssasi samaa mieltä, mutta… mielenkiintoinen tuo sinun näkökulmasi” väittelyä ja suoraa puhetta nyt vain netissä keskustelupalstalla eikä virastopapin päivystyksessä.
Ja mitä ne jotkut vielä ihmettelevät miksi pappi on somessa, siellähän kaikki muutkin ovat.
Hajanaisia hajatelmia 29.10.12 Merja Lampila
Kirkossamme on puhuttu kauan jalkautumisesta ja joskus siitä on jauhettu ihan kyllästymiseen saakka ja vieläpä ilman konkretiaa. Usein se ymmärretään seisomiseksi seurakunnan ständillä paikkakunnan tapahtumassa tai vierailua jossain laitoksessa. Hyviä juttuja!
VastaaPoistaMutta mä olen sitä mieltä, että sosiaalinen media ja kaikki se verkkotyö, jota olemme tehneet on pitkään, pitkään aikaan eka kerran oikeaa jalkautumista.Jatkammehan sitä?
Antti-pappi