Valtakunnallista paikallisesti

Tampere on hieno kaupunki. Meillä on täällä vaikka mitä mukavaa: Popeda, Simo Frangen, Näsinneula, Särkänniemi ja kaksi jääkiekkojoukkuetta. Tappara ja joku toinen. Näiden lisäksi Tampereella on 11 paikallisseurakuntaa, jotka muodostavat Tampereen seurakuntayhtymän. Tamperelaisessa seurakuntaelämässä on kovasti pyritty etsimään uutta suuntaa eli käydä rohkeasti dialogiin tamperelaisten kanssa ja avustaa heitä keskustelemaan keskenään seurakunnan sisältöjen parissa. Vuosi vuodelta on tullut selvemmäksi, että tämän dialogisen työotteen ja jäsenlähtöisen toimintatavan merkittävä (tai jätetään väheksyntä tässä seurassa väliin), siis merkittävin toimintaympäristö on verkko.

Vaikka meillä tehdään paljon uutta ja hyvää, on myös selvää, että kun yhdistetään hämäläinen hitaus ja kirkon verkkaisuus, eivät asiat pääse tapahtumaan liian nopeasti. Mutta viimeinkin: yhteinen kirkkoneuvosto päätti aloittaa verkkotyön käytännön organisoinnin Tampereella perustamalla työryhmän. Työryhmän perustaminen nyt ehkä ei ole kaikista radikaalein kirkollinen lähestymistapa, mutta tässä kohdassa hyvä alku. Työryhmä koottiin ennen kaikkea innostuneista työntekijöistä.

Verkkotyö on kirkolle suuri haaste oikeastaan joka kantilta. Sama nuotti ei toimi tuomiokirkon saarnatuolissa ja verkossa. Pitää opetella paljon uutta ja ennen kaikkea nöyrtyä tunnustamaan olevansa samalle tasolla kanssaverkossaolijoiden vierellä. Tätäkin haastavampi kohta verkkotyössä on oikeastaan organisointi. Verkko ei tunne seurakuntarajoja, työalarajoja, ammattinimikkeitä, toimenkuvia eikä mitään muitakaan kivoja juttuja, joiden avulla seurakunnassa määritetään ihan liian paljon. Suomi24:ssa tai Aamulehden uutiskommenteissa ei tuomiorovastia tai piispaa kumarreta. Siinä missä verkkotyö ei tunne rajoja, toinen seurakuntaelämän todellisuus tuntee. Määrärahat, säästötoimet ja resurssit jakautuvat paikallisesti. Ja niukkuutta jaetaan näinä vuosina.

Tampereella halutaan olla mukana verkkotyössä sekä valtakunnan tasolla että paikallisesti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikki mikä kannattaa suunnata valtakunnanlaajuiseen verkkotyöhön, myös suunnataan sinne. Antaessaan saa ja saadessaan antaa. Mutta paikallista näkökulmaa ei hylätä, sellaiset verkkoyhteisöllisyyden muodot, joissa on paikallinen aspekti mukana, otetaan pikaisesti haltuun. Nykymaailmassa jokaisella on monta yhteisöä, johon kuulua, jotkut ovat lyhytkestoisia ja toiset pidempiä. Toisissa merkitsee paikallisuus ja toisissa ei. Samoin on myös meidän hengellisessä elämässämme verkossa ja Tampereella. Ja niihin kaikkiin olemme suuntaamassa. Valtakunnassa ja Tampereella.

-Jussi Laine

Kärkihankekoordinaattori

Tampereen seurakunnat

Työssä lasten todellisuudessa

Kirkon työntekijöitä toimii eri tavoin sosiaalisessa mediassa. Lastenkirkko on kaikkien seurakuntien käytössä oleva yhteinen kasvatuksen verkkopalvelu. Siellä työskentelee lastenohjaajia, perhetyöntekijöitä, kasvatuksen pappeja ja varhaisnuorisotyöntekijöitä virtuaalitilaisuuksissa. Mitä on työskennellä virtuaalitilaisuudessa? 

Kaikki alkaa minusta ja avattarestani.

Samalla tavalla kuin työpäivän aluksi valitsen vaatteet vaatekaapista ja harjaan hiukset, valitsen avattarelleni vaatteet ja kampauksen. Sain ensimmäistä virtuaalitilaisuutani varten it-tuesta kuuloke-mikrofoni-setin. Testaisin sitä ennen tätä ensimmäistä lähetystä soittamalla ihan normaalin hangout-puhelun naapurihuoneessa työskentelevälle työkaverilleni. Kaikki vaikuttaisi pelittävän hyvin. 

Tämä työ vaatii yhtä paljon kuin mikä tahansa muu työ. Suunnittelu-, toteuttamis- ja kehittämisaikaa yhteen tilaisuuteen tarvitaan viikossa tunnista kolmeen.

Lähetykseni alkaa kahden tunnin päästä. Olen jo tehnyt Lastenkirkkoon virtuaalityökalulla valmiiksi pohjan tilaisuudelle. Käytän valmisteluaikaa valitsemalla musiikit, tekstit ja leikit. Rakennan rungon tilaisuudelleni ja lisään työkaluun valitsemani kuvat ja muut materiaalit valmiiksi. Tarkistan mitä virtuaalisessa huoneessa on ja lisään sinne pari esinettä, joita tänään tarvitsen. Testaan varmuudeksi vielä valitun karaokevideon. Näyttää hyvältä. Jännitys alkaa nousta. 

Virtuaalitilaisuus voi olla hartaus, puuhakerho, satuvartti... Kaikki on mahdollista, kun lähtee liikkeelle siitä mitä mukana olevat lapset haluavat. Puoleen tuntiin mahtuu paljon.

Käyn kahvilla ja vessassa. Juttelen hetken työkaverini kanssa seuraavan päivän kerhokerrasta. Palaan koneen ääreen ja vastaan muutamaan sähköpostiin. Kymmentä minuuttia ennen virtuaalitilaisuutta avaan virtuaalitilaisuuden sille varatussa huoneessa. Muutama lapsi ilmestyy heti paikalle. Moikkaan heitä ja kerron, että tilaisuus alkaa ihan kohta. 
Aloitamme tutustumiselle ja keskustelulla päivän tapahtumista. Ensimmäiseksi leikiksi olen valinnut Minkä värinen on..? -leikin, jossa hyödynnämme huoneessa olevia huonekaluja ja mattoja. Leikkiä oli toivottu palautepostissa. Ja siitä virtuaalinen leikkihetki lähtee käyntiin. 

Kerhotoiminnasta tutut asiat toimivat myös virtuaalitiloissa. Yhteiset aloitukset ja päätökset ovat tärkeitä. Lapsen kohtaaminen juuri hänen itsenään; hänen toiveineen, ajatuksineen ja pelkoineen on tärkeää.

Puolentunnin päästä on yhdessä laulettu ja leikitty, on aika hiljentyä kynttilän äärelle. Hartauden aihe on edellisellä kerralla lasten kanssa keskusteluista noussut. Avaan avoimen chatin lapsille. Juttelemme yhdessä ikävästä. Yhdellä on ikävä isää, joka on ulkomailla töissä. Toisella on ikävä Miiru-kissaa, joka on haudattu metsän reunaan. Kolmannella ei ole ikävä. Jokainen kertoo omin sanoin ikävästä. Minäkin kerron ikävästäni ja pohdimme mikä sitä ikävää helpottaisi. Yhteiseksi rukoukseksi olin valinnut lapsille jo aiemmista kerroista tutun lyhyen tekstin ja sen seuraksi Lasten virrestä tutun laulun. 

Kyse ei ole yhdestä kerrasta vaan jatkuvasta lapsen maailmassa mukanaolosta.

Leikkihetken päätteeksi juttelemme seuraavasta kerrasta ja mitä toiveita lapsilla on. Kiitän kaikkia osallistujia nimeltä, muistutan sunnuntain verkkovaeltajan taukopaikasta ja toivotan hyvää viikon jatkoa. Suljen lähetyksen, kirjoitan fb-ryhmään lyhyen palautteen kerrasta ja suljen tietokoneen. Ensi viikon tilaisuus alkaa jo löytää hahmoa päässäni. 



Teksti: Ida-Maria Pankka
Kuvat: Katri Saarela, Ida-Maria Pankka, Lastenkirkko

Perheneuvojana netissä

Yhteiskunta muuttuu, tieto lisääntyy, laitteet kehittyvät ja menetelmät monipuolistuvat. Mutta yksi pysyy. Sitä kaivataan ja siitä haaveillaan. Se vetää puoleensa vastaansanomattomalla voimallaan. Sen puolesta ollaan valmiita taistelemaan, vaikka verissä päin. Aina ja kaikkina aikoina se on yhtä ihanaa, yhtä juovuttavaa – ja yhtä vaikeaa. Rakkaus.

Rakkaus on uskomme ydinsanoma. Sen maallisen ja välillä raadollisenkin muodon, parisuhderakkauden puolesta on kirkon perheneuvonta työskennellyt jo pian 70 vuotta. Uusimpana työmuotona on city.fi:n nettisivuilla ilmestyvä Suhdeklinikka-blogisarja, jossa kirkon perheneuvojat vastaavat lukijoiden lähettämiin kysymyksiin.

Cityn lukijakunta koostuu nuorista aikuisista. Eli juuri heistä, joilla parisuhdekysymykset hehkuvat kuumimmillaan. Etsitään: ”Pitäisikö valita järkevämmin? Seuraanko sydäntäni?”, rakastutaan: ”Silloin kun saan pitää hänet edes hetken itselläni, tunnen olevani maailman kaunein, ihanin ja täydellisin nainen”, petetään: ”Sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli toinen mies”, erotaan: ” Tekee vaikeaa myöntää itselleen, että kaikki on ohi ja jatkaa elämää eteenpäin”, mietitään vanhemmuutta: ”Pian alkaisi lasten hankinta olla ajankohtaista, mutta en voisi kuvitellakaan hankkivani lasta tähän tilanteeseen”, kärsitään: ”Kuinka toimia parisuhteessa, jossa huorittelu on arkipäivää ja väkivaltaa esiintyy välillä?”, rakastutaan uudestaan: ”Emme pystyneet olemaan erossa toisistamme, kaikki muu elämämme kärsi, koska olimme niin lumoutuneita toisistamme ” jne. (Lainaukset suoraan Suhdeklinikan kysymyksistä.) Kysymykset ovat juuri samoja, joiden parissa kirkon perheneuvojat ovat työskennelleet vuosikymmeniä ja työskentelevät yhä, joka päivä.

Niinpä Suhdeklinikkaan lähetettyjen kysymysten äärellä oleminen on tuntunut luontevalta osalta omaa työtä. Niin kuin kaikessa verkkokeskustelussa, haasteena on aineiston rajallisuus. Annetuilla tiedoilla tai tiedonmurusilla täytyy pärjätä. Vastakysymyksiä voi toki tehdä, mutta ne eivät tuo lisätietoa vastaajalle, vaan toimivat uusien näkökulmien avaajina kysyjälle. Toisaalta aineiston rajallisuudella on hyvätkin puolensa. Vastaanotolla saan informaatiota uudelta asiakkaalta tai pariskunnalta niin paljon, että aivot saavat toimia täysteholla erotellessaan sieltä oleellisimmat ja tärkeimmät johtolangat. Tässä saan rauhassa olla kirjoitetun kysymyksen äärellä. Mitä minulle tiedoksi annetaan, sen pohjalta vastaan.

Perheneuvojana olen ennen kaikkea kuuntelija. Toki asiakkaat myös kaipaavat näkemyksiäni ja koko työskentely perustuu dialogisuuteen, mutta monesti ihmisillä on perheneuvontaan tullessaan suuri puhumisen ja kuulluksi tulemisen tarve. Suhdeklinikassa perheneuvojan rooli on toisenlainen. Siellä tehtävänäni on nimenomaan puhua, vastata siihen, mitä minulta kysytään. Ammatillisesti onkin ollut antoisaa jakaa omia ajatuksiani kysyjän tilanteesta kerrankin ihan rauhassa. Siinä minulla on mahdollisuus hyödyntää koulutustani ja työkokemustani kertomalla mieleen tulevista teorioista ja pohtia asiaa mahdollisesti useammaltakin eri näkökannalta. Ja antaa joskus jopa neuvoja, jos joitain hyvältä tuntuvia sellaisia mieleen sattuu nousemaan.

Omasta kokemuksestani käsin perheneuvonnan tekeminen verkossa siis laajentaa ja täydentää työnkuvaa mielekkäällä tavalla. Ja mikä tietysti olennaisinta: näin voimme antaa asiantuntemuksemme niiden avuksi, jotka sitä kaipaavat ja siitä hyötyvät. Hyvin matalalla kynnyksellä ja tähän aikaan sopivalla ja toimivalla tavalla.

-Paula Ruotsalainen