Some-osaaminen on viestijän ammatillinen elinehto

(kuva:Alpo Syvänen)

Aloin hakea töitä syksyllä 2009 kahden kotiäitivuoden jälkeen. Muutaman työhaastattelun jälkeen tärppäsi ja tulin valituksi Kirkkohallitukseen Kirkon tiedotuskeskukseen tiedottajaksi. Olen tehnyt viestintää työkseni noin 15 vuoden ajan, eli paikat joita hain, olivat vaativahkoja viestinnän ammattilaisen tehtäviä.

Eri yritysten ja yhteisöjen työhaastatteluissta jäi mieleen se, että sosiaalisen median osaamista eivät työnantajat tuolloin juurikaan kyselleet. Painopiste oli hyvin perinteisessä viestinnän osaamisessa. Ja aivan amatöörihän minäkin tuolloin olin some-asioissa; olin käyttänyt somea  ainoastaan yksityiselämässä – en koskaan missään työtehtävissä. Facebook oli tuttu, samoin verkkokeskustelut, ja jonkinlaista lapsiperheen elämää kuvaavaa blogakin pidin. Mutta käsitykseni siitä, mitä some voisi tarkoittaa työelämässä ja viestinnän ammattilaisen tehtävissä, oli olematon.

Aloitettuani työt Kirkon tiedotuskeskuksessa, huomasin olevani töissä yhteisössä, jossa somea todella käytetään työelämän arjessa. Osaaminen oli silloin aika lailla keskittynyt Hengellinen elämä verkossa -hankkeen työntekijöille, mutta varsin pian muun muassa Twitter jo tuli osaksi myös  tiedotuksen työprosesseja. Innostuin ihan valtavasti näistä uusista viestinnän ja tiedottamisen kanavista ja välineistä.

Tänään some on osa päivittäistä työntekoamme. Eri välineiden käyttäminen ja uusien palvelujen haltuunottaminen ovat arkipäivää.

Haastattelin viestinnän opiskelijoita, jotka olivat hakeneet kesätöihin Kirkon tiedotuskeskukseen. Ajatuskin siitä, että emme olisi kyselleet hakijoiden some-vamiuksia, tuntuu käsittämättömältä.  Viestinnän kenttä, ja siten myös viestinnän osaajien ammatillisen vaatimukset, ovat 3-4 vuodessa muuttunut hurjasti. Ja hyvä niin.

-Petra Honkaranta-Siivari